Viikot 44-46 meni siis kutakuinkin liikkumattomuuden tai ainakin liikunnattomuuden piikkiin, mahtavalla Lanta-Lipe-Bulon-Lanta-Bankok kierroksella. Matkanjohtaja P.Puuttenkuja on dokumentoinut matkan huolellisesti täällä, eli en ala kaikkea täällä toistamaan. Mutta muutama sananen liikuntaa läheisesti muistuttavista aktiviteeteista.
Matkustusjalkineiksi valitsin juoksulenkkarit, ihan siltä varalta että iskee lenkkeilyinspiraatio jossain kohtaa. Ja iskihän se, noin viikon lojumisen jälkeen Ko Lipellä. Pieni saari ja vähän juostavia teitä (vähänpä siinä vaiheessa tiesin mihin sitä voi jalkansa tuupata, kts. kuolemaa uhmaava viidakkoretki), mutta siis saarella oli muutama hassu kilometri juostavia teitä/polkuja. Käärmeen ja muun ötökän pelossa tieltä ei tehnyt mieli poiketa ja ihan syystä, koska pari isoa vihreää käärmeenlotkoa lojui tielläkin. Näyttivät kuolleilta, en tarkistanut asiaa, mutta vipinää tuli kinttuihin ja syke hakkasi varmaan kahtasataa kun kirmasin niitä karkun ja varmaan vielä kiljuinkin mennessäni. Ei tarkkaa muistikuvaa.
Lipen kylänraittia eli juoksupolkua:
Kolmena peräkkäisenä aamuna kuuden jälkeen hilpasin puolen tunnin setin menemään. Sykemittaria ei ollut matkassa mutta yksi retki näytti tallentuvan myös Sports Trackeriin. Siihen aikaan päivästä oli vielä siedettävän lämpöistä - ilmahan ei siellä missään vaiheessa viilene - mutta sykkeet tuuppas nousemaan aika korkealle. Sillä mielelläkin kokeilin jotta josko jossain vaiheessa pääsisi jonkun ajanotollisen tapahtuman tropiikkiolosuhteisiin vetäisemään. Esim. Phuketissa olisi pikamatkan triathlon (aina?) joulukuussa. Tämän vuoden ilmoittautumiset onneksi meni jo. Mutta raskas on, kuuma ja kostea ilmanala rehkiä.
Muuta perinteistä liikuntoa en sitten reissussa harrastanutkaan, mutta yksi uusi "laji" tuli valikoimiin: snorklaus. Heti 2.11. kun oltiin ensimmäistä koko päivää Lipellä menin nykimään sukelluskaupan ovea ja ostin ensin snorkkelin ja maskin ja pienen harkinnan jälkeen myös räpylät. Ja sitten vaan siitä rannasta muutama metri ja avot, siinä oli korallia ja nemoa ja ties mitä niin että silmät ymmyrkäisenä sai ihmetellä, ooh!! On se jännä miten se meri - vaikka onkin hieno valkohiekkainen pohja ja turkoosi kirkas vesi - jaksaa pinnalta katsoen hirvittää. Mutta kun tuuppaa naamansa veteen ja katsoo niin siellähän onkin ihan mahtava oma maailmansa. Ja nyt sukeltajat suu soukemmalle, ei pilata mun viatonta elämystä niillä mahtavilla Jack Cousteau -tarinoilla jostain 30 metrin syvyyksistä.
Sinne vaan mereen ja ihmettelemään mitä pinnan alta löytyy:
Monena päivänä tuli siinä "kotirannassa" lilluttua ja pari-kolme retkeäkin tehtiin reissun aikan muitten saarien ympäristön vesistöjä tutkimaan. Kyllä riitti nähtävää! Sen sain nopeasti huomata että räpylöintilihakset on surkeassa jamassa eli nilkat niitten puolen metrin räpylöitten kanssa väsyi aika nopsaan. Varmaan hyvin paljon myös sen takia ettei ole oikein käsitystä miten niitten räpylöitten kanssa oikeasti pitäisi edetä. Jotenkin intuition varassa siellä vedessä sitten tuli vaan räpiköityä ja kyllä se siitä vähän sujuvampaan suuntaan reissun myötä kehittyi. Niin rohkeaksi en sentään heittäytynyt että olisin sen putkilon kanssa lähtenyt pinnan alle, jotenkin tuo jatkuva yhteys happeen tuntuu turvallisemmalta. Eli se homma pitää sitten opetella seuraavalla reissulla, johon ei toivon mukaan ole kovin pitkää aikaa...
Ihan hyvä tehdä välillä muita juttuja niin oli sitten taas mukavampi palata normikuvioitten pariin. (Siis näin kuuluu sanoa, oikeasti ihan kamala palata takaisin arkeen ja synkkään pimeään Suomeen, haluan takaisin mun paratiisiin missä aurinko paistaa, vesi ja ilma on lämmintä, kalja halpaa ja regei soi!)
Ei sen torven kanssa sukeltaminen mikään temppu ole, kun tulee pintaan puhalletaan torvesta vedet veks ja jatketaan harjoituksia.
VastaaPoistaJaakko